Olen Lea, henkeen ja vereen koiraihminen 🙂 Pikkutyttönä pelkäsin koiria, etenkin niitä isompia. Kuitenkin samalla tavallaan tykkäsin koirista ja halusin voittaa pelkoni. Olin ala-asteen toisella luokalla ja parhaan kaverini kotona oli iso leonbergiuros. Se oli leppoisa, rauhallinen ja todella kiltti jättiläinen. Huomasin, että sitä koiraa ei tarvinnut pelätä. Se oli aina pihalla narussa, joten sisällä saatiin olla rauhassa. Käytettiin kaveri kanssa aina koulun jälkeen kahdestaan koira lenkillä. Vaikka se painoi tuplasti sen verran mitä me pikkutytöt, niin koskaan ei sattunut mitään.
Sitten tutustuin toisen kaverin tiibetinterriereihin. Ne olivat vilkkaita ja hyppivätkin, joten pelkäsin niitä aluksi. Heillä oli myös vanhempi sekarotuinen koira, joka oli rauhallinen ja kiltti. Sitä en pelännyt. Pikkuhiljaa rupesin olemaan enemmän ja enemmän tekemisissä koirien kanssa ja silloin tiesin, että koirat on se minun juttu.
Monta vuotta pyysin vanhemmilta omaa koiraa, mutta isä oli tiukkana, että koiraa ei meille tule. Suurin syy siihen oli ehkä se, että hän pelkäsi että koira jää hänen ja äitini hoidettavaksi. Rupesin käyttämään naapurin koiraa lenkillä joka päivä, säällä kuin säällä. Vuoden verran sitä tein, kunnes sain oman koiran. Olin silloin 14-vuotias, kun Lotta tuli meille. Lotta oli sekarotuinen, paksuturkkinen ja pystykorvainen keskikokoinen koira. Ei mikään maailman helpoin koira, mutta pärjäsin sen kanssa. Ihan hyvä koira siitä kehittyi lopulta. Luin jatkuvasti koirakirjoja, koulutusoppaita ja rotutietoa. Kävin Lotan kanssa välillä tokotreeneissä ja kokeilin agilityakin. Lotasta ei agilityyn ollut, mutta minä rakastuin siihen lajiin. Päätin, että seuraava koirani on villakoira, koska ne ovat oppivaisia ja erityisesti agilityyn sopivia.
Keväällä -98 sain ensimmäisen ihan ikioman koiran, kääpiövillakoira Vilman. Olin muuttanut omilleni ja Lotta jäi vanhempieni koiraksi. Rotukoiran hankkiminen keltaisen pörssin kautta ei ollut viisain ratkaisu, etenkään kun en nähnyt pentua saati sen emää kuin vasta sitten kun sain pennun kotiin. Varmistin vain puhelimessa, että pentu on rekisteröity. Olihan se, mutta Eestin kennelliittoon. Paperit sain postissa myöhemmin. Jouduin rekisteröimään sen Suomen kennelliittoon. Kaikesta huolimatta Vilmasta tuli mahtava koira. Kilpailin sen kanssa agilityssa ja kävin näyttelyissä. Se sai myös yhdet pennut. Harmi kyllä sairastui sitten epilepsiaan ja kaikki harrastukset piti lopettaa.
Vilman ollessa vajaat 2v, otin toisen kääpiövillakoiran, Raisan. Myöhemmin tuli vähäksi aikaa kolmaskin kääpiövillakoira, Taika. Sen jälkeen portugalinvesikoira Helga. Sitten olikin muutama vuosi etten omistanut koiraa, piti hoitaa omaa terveyttä, keskittyä siihen. Voimia ei ollut koiran omistamiseen.
Kun aloin olla taas terve ja voimissani, otin chihuahua Helmin. Kuitenkin tunsin, että villakoira on minulle paras rotu, joten Helmin ollessa 1-vuotias, minulle tuli kääpiövillakoira Elena. Mutta Elena ei ollut terve koskaan ja kun se oli 1,5-vuotias, paljastui että sillä on maksasairaus. Sen sairaus eteni nopeasti ja se piti lopettaa juuri ennen kuin ehti täyttää 2v. Ruumiinavauslausunnon mukaan Elenalla oli perinnöllinen kuparikertymäsairaus ja krooninen lymfosytaarinen hepatiitti. Essi tuli minulle 2 kuukautta ennen Elenan kuolemaa. Surua helpotti paljon kun oli energinen ja iloinen Essi-pentu kotona. Ja tietenkin Helmi.
Harrastuksista kiinnostaa eniten agility, johon olen nyt Essin kanssa suuntautumassa. Tokoakin kokeillaan ehkä myöhemmin.